Oispa aina sunnuntai

Sunnuntai oli monella tapaa uskomaton päivä. Heräsin pitkän viikonlopun jälkeen mitä aurinkoisimpaan ja lämpimimpään aamuun. Nautiskelin ensimmäistä kertaa elämässäni aamiaista omalla terassilla (jos siis vanhempien kotia tai kesämökkiä ei lasketa, eikä niitä tietenkään lasketa). Oli ihanaa loikoilla sohvalla auringossa, siemailla kahvia selailla rauhassa lehteä. Aurinko porotti tosin siihen malliin, että oli pakko a. hakea hellehattu kaapin perältä, ja b. paeta paahdetta suhteellisen lyhyen ajan kuluttua sisätiloihin, sillä auringonpistoksen alkumerkit alkoivat jo antaa vihiä.

Aamiainen auringossa oli vain alku sille, mitä kaikkea sunnuntai pitikään sisällään. Siinä aamukahvin lomassa pohdiskelimme, että alunperin suunnitellun viikon kolmannen juoksulenkin sijaan tuossa säässä voisi olla miellyttävämpää lähteä pyöräretkelle. Niinpä pakkasimme reput täyteen vettä, pumppasimme pyöriin ilmaa ja lähdimme kruisailemaan kohti Liedon Vanhalinnaa. Niko on jo kauan mainostanut sitä kohteena, jonne täytyy kesän tullen tehdä päiväretki. Ja pakko sanoa, että ei turhaan. Oli ihana kokemus päästä tietyllä tapaa irti kaupungin vilskeestä ja polkea välillä joenvartta pitkin tai keskellä peltoja.

Kiipesimme korkealle kallionkielekkeelle ja siellä maisemia ihaillessani kiinnitin huomiota sisälläni tikittävään kiirekelloon. Minne minulla oli kiire? Olen joskus kirjoittanut tännekin sunnuntaiahdistuksesta. Se on itselleni sellainen peikko, joka hiipii mieleen pahimmillaan jo lauantai-iltana (ihan epäreilua!), ja josta on todella vaikea päästä eroon. Se vaatii tekemään yhtä ja toista ja ajattelemaan kaikkia niitä mahdollisia vastoinkäymisiä, mitä tuleva viikko voi tuoda mukanaan. Niinpä on pakko myöntää, että kaikesta hyvästä huolimatta istui morkkis jatkuvasti enemmän tai vähemmän olkapäälläni.  Olisi niin ihanaa, jos osaisin irrottaa velvollisuuksistani edes sunnuntaisin. Enkä vaan irrottaa, vaan että myös kokisin, että se on ihan oikein ja hyväksyttävää.

Sunnuntai kun voi olla ahdistuksen sijaan täynnä vapautta, lämpöä, naurua ja kiireettömyyttä. Ja sitäpaitsi. Sainhan taas maanantaina huomata, ettei se asioiden etukäteen murehtiminen vaikuta lopulta millään lailla siihen, mitä viikko tuo tullessaan.

Vuosipäivä ja kahdet synttärit

Sain tänä vuonna syntymäpäivälahjaksi matkan Tukholmaan. Olen puhunut päivä Tukholmassa -risteilystä kaihoisasti jo varmaan vuoden päivät ja voisi siis sanoa, että ääneen unelmointini tuotti tulosta. Varasimme jo pari kuukautta sitten kalentereistamme tämän viikonlopun matkaa varten, mutta oikeastaan vasta lippuja ostettaessa tajusimme, että reissu osuisi sopivasti myös vuosipäivämme paikkeille. Vielä maaliskuussa en osannut ajatellakaan, miten oikeaan saumaan pieni irtiotto arjesta ajoittuisi. Meillä on molemmilla ollut aika raskas kevät ja varsinkin viimeiset pari viikkoa ovat olleet erityisen stressaavia monine deadlineineen ja työmatkoineen.

Lähdimme matkaan perjantai-iltana ja saavuimme Ruotsiin todella todella aikaisin lauantai-aamuna. Tietysti herkkäunisuuteni oli varmistanut sen, että olin saanut nukuttua laivan metelissä vain pari tuntia. Väsymyksestä huolimatta jaksoimme kuitenkin lähteä liikkeelle jo heti klo 6.30 paikallista aikaa. Oli muuten hämmentävä kokemus kävellä Tukholman keskustan kaduilla ennen kuin mikään kauppa tai kahvila oli auki. Suurkaupunki oli täysin autio muutamaa reipasta lauantailiikkujaa lukuunottamatta.

Päivämme kului nopeasti katuja kierrellessä, kahvilassa ja ravintolassa istuessa ja kaupoissa pyöriessä. Täytyy sanoa, että Tukholman vanhan kaupungin tunnelma kapeine kujineen ja pienine putiikkeineen ovat aivan ihania. Pelkkä rakennusten sopusointuisuus jaksaa ilahduttaa minua kerta toisensa jälkeen. Illan tullen tallustelimme takaisin sataman suuntaan ja kävimme katsastamassa Fotografiskan näyttelyt. Laivan lähtöä odotellessa istuimme vielä Fotografiskan tunnelmallisessa kahvilassa luomassa viimesilmäyksiä Tukholman maisemiin. Paluumatkan häämöttäessä pohdiskelimme, että harvoin sitä kotimaassa osaa ihailla ympäristöä ja nautiskella ilman jatkuvaa painetta takaraivossa. Ja niinhän se on. Ainakin itse olen sellainen suorittaja, että harvemmin osaan irrottaa velvollisuudentuntoisuudesta edes viikonloppuisin.

Matkan antoisuudesta huolimatta lyhyet yöunet ja koko päivän jaloilla oleminen verotti sen verran, että laivaan astuttuamme väsymys oli lähes lamauttava. Alunperin suunnitelmissa ollut laivan ravintolassa istuskelu jäi vähemmälle, sillä syömisten ja TaxFreen jälkeen teki mieli vain painua peiton alle. Vaikka toinen yö laivassa meni paljon paremmin, olin kuitenkin vielä kotiin päästyä niin väsynyt, että hyökkäsin heti sänkyyn. En olisi uskonut, että päiväunet onnistuisivat, mutta lopulta nukuinkin vielä kokonaiset kaksi tuntia. Herättyäni aloimme suuntautua kohti keskustaa. Olin luvannut Nikolle viime kesänä (!) syntymäpäiväbrunssin, mutta sen toteuttaminen on aina siirtynyt milloin mistäkin hyvästä ja vähemmän hyvästä syystä. Nyt sitten juhlimme samanaikaisesti Nikon viimekesäistä syntymäpäivää ja meidän oikeaa vuosipäivää Tiirikkalan terassilla. Näin jälkikäteen (ja ehkä vähän omaksi puolustuksekseni) voin todeta, että oli ihan hyvä säästää brunssia näin pitkään. Tänään oli nimittäin niin ihana sää ja hidas aamu, ettei juuri otollisempia brunssipuitteita olisi voinut pedata.

Vuosipäivämme on kulunut muuten pitkällä kävelyllä ja omalla terassilla oleillen. On ollut ihanaa nauttia auringon lämmöstä ja kesän tuoksusta rauhassa, ilman mitään kiirettä. Olen myös opetellut uutta, kesäistä elämänasennetta. Totesin Nikolle tuossa kävellessämme, että ei kai se niin väärin ole, jos joskus vähän nauttiikin elämästään. Sain vastaukseksi pienen naurahduksen.

Niin kului pitkä vuosipäivä ja kahdet myöhäiset synttärit. Aika kelpo viikonloppu, etten sanoisi.

Hyvää vappua!

Turussa asuessani olen päässyt kokemaan, minkälainen on opiskelijan vappu. Näitä muoviskumppalasien, haalareiden ja #wabueilobu-kuvien täyttämiä juhlia on nyt takana jo kohta kokonaista kolme. Heti ensimmäisestä Turku-vapustani on jäänyt elämään joukko jo tärkeiksi muodostuneita perinteitä. Lisäksi jokainen kokemani opiskelijavappu on tuonut mukanaan myös jotakin uutta, joka voi hyvinkin ennakoida seuraavien vappujen perinteitä.

Yleensä vapun juhlinta on alkanut jo saman viikon maanantaina ja tänä vuonnahan oli oikea supervappu kun innokkaimmat bilettäjät saivat juhlia kaikkiaan kahdeksan päivää! Omalta osaltani yhdyin juhlijoiden joukkoon vasta eilen illalla, sillä olin melkoisen kiireinen opiskelujen ja töiden kanssa koko viikon. Toisaalta loimme tänä vuonna Nikon kanssa myös yhden uuden perinteen kun teimme kumpikin ensi kertaa elämässämme simaa. Tuttuun tapaani jätin homman ihan viimetippaan, vaikka olimme puhuneet siitä jo lähemmäs kuukauden verran. Sunnuntaina ämpäröity ja maanantaina pullotettu juoma ehti kuin ehtikin onnekseni valmistua juuri vappuviikonlopuksi.

On jotenkin hauskaa, että sen ajan kun olen tutustunut Turussa opiskelijoiden vapunviettoon, niin olen myös jakanut sen Nikon kanssa. Vappu tuokin nykyään mieleeni parin vuoden takaisen ensimmäisen opiskelijavappuni, kun olimme vasta tutustuneet. Vappuaattona 2015 esittelin Nikon ensimmäisen kerran Turun ystävilleni. Voisikin siis sanoa, että ne perinteet, joita olen tämän kolmen Turussa vietetyn vapun aikana ehtinyt kerryttää, ovat tavallaan myös meidän kahden yhteisiä vappuperinteitä. 

Tänä vuonna noudatimme perinteitä menemällä isolla porukalla seuraamaan vappupuhetta ja  lakitusseremoniaa museonmäelle. Sen jälkeen suuntasimme tuttuun tapaan jokirantaan ja sieltä kohti jatkopaikkaa, joka oli tällä kertaa meidän kotimme. Tänään onkin sitten toivuttu harvinaisen typistetystä, mutta siitä huolimatta hyvin riemukkaasta ja raskaastakin vapunvietosta. Aamupäivällä kokoonnuimme lähes samalla joukolla vartiovuorenmäelle perinteiselle vappupäivän piknikille. Aurinko hemmotteli meitä väsyneitä. Huomenna koittaa taas arki, mutta koska #wabueilobu ainakaan ihan vielä, niin ehkä nautin vielä illalla ihan vähän simaa ja ihailen kotimme vappukoristeita.

Riemukkaita vapun loppuhetkiä!

Pullapäivä

Minulla on jonkinasteinen pullatrauma. Lapsuuteeni ei erityisemmin kuulunut pullantuoksu tai köyhät ritarit. Kasvoin perheessä, jossa pulla oli todella todella todella harvinainen herkku ja pullamuistoni liittyvätkin enemmän vieraissa käymisiin kuin koulupäivän jälkeen pullantuoksuiseen kotiin palaamiseen (mikä oli kai oma fantasiani lapsena). Kotoa muistan ehkä yhden pullanleipomisepisodin sekä muutamat kaupasta ostetut puustit ja niiden päätymisen lopulta hyvin kuivahtaneina roskikseen. Yksi pulla on kuitenkin ollut poikkeus meidän perheessämme. Kerran vuodessa äiti osti kaupasta jokaiselle oman laskiaispullan ja niillä herkuteltiin kylmänä talvipäivänä arjen keskellä.

Lapsuudenkotini pullavastaisuus jätti minuun jälkensä. En ole uskaltanut leipoa pullaa kuin pari kertaa koko tähänastisen elämäni aikana, sillä olen pelännyt kriittistä vastaanottoa ja ehkä sitäkin enemmän omaa pettymystäni, jos tekeleistäni ei pidetä. Viikonloppuna kuitenkin ylitin pelkoni ja ylivarovaisuuteni ja tein sen, leivoin ihan oikeasti pullaa. Innostuin jopa niin paljon, että pyöräytin sekä yhden pellillisen korvapuusteja että toisen mitäpä muuta kuin laskiaispullia. Kokeiluni oli melko uskalias, sillä kyseessä on kuitenkin klassikkoleivonnainen. Maun siis tulisi olla mahdollisimman autenttinen ja kyllä sen pullan pitäisi näyttääkin ihan aidolta laskiaispullalta. Ja arvatkaa mitä: taisin onnistua! Tai ainakin maun puolesta, jos ei ulkonäkö välttämättä ollutkaan niin viimeisen päälle briljantti. Sainpa ihanat kehut myös meidän talouden laskiaispullafanilta (olin tosin ehtinyt avautua pullatraumastani jo Nikollekin, joten tiedä häntä perustuivatko kehut yksinomaan lopputuloksen laatuun).

Tämä laskiainen on muuten jokseenkin hämärä juhla minulle. Ei pelkästään se, että paastoon laskeutumisen juhla kruunataan tuhdilla pullalla, vaan ihan yleisestikin koko tämä laskiaispullakeissi. Kuuluuko siis pulla syödä laskiaissunnuntaina vai laskiaistiistaina? Vai onko tarkoitus nauttia ensimmäinen sunnuntaina ja vielä toinen tiistaina? Vai jopa kaikenkaikkiaan kolme kappaletta pullaa: sunnuntaina, maanantaina ja tiistaina? Jos tiedätte ratkaisun tähän mieltäni askarruttavaan kysymykseen, niin kertokaa ihmeessä!

Niin ja vähän armoa vanhemmillenikin. En nimittäin lopulta tiedä, miten paljon lapsuuteni pullattomuuteen vaikutti myös se, että haavekuvastani huolimatta en tainnut itsekään välittää pullan mausta ihan hirveästi. Lisäksi olen aina, koko elämäni ajan, saanut pullasta närästyksen.

P.S. Laskin, kuinka monta kertaa mainitsin tekstissäni sanan pulla: 25. Mutta se onkin se juju. Annetaan pullan olla pulla ja unohdetaan paineet.

 Joka tapauksessa, oikein hyvää ja pullaista laskiaistiistaita!

Ja niin on ihminen hauras

Olen miettinyt. Olen pohtinut ja itkenyt ja vajonnut ajatuksiini. Miten olla riittävän hyvä? Miten jaksaa kannatella toista? Miten olla riittävän vahva, jotta voi kantaa toisen tuskaa? Miten ilmaista empatiaa niin, että se tavoittaa toisen?

Roolini on tänä keväänä niin opinnoissa kuin töissäkin on monella tapaa vastuullisempi kuin koskaan aikaisemmin. Uudenlainen asemani on laittanut rattaat pyörimään mielessäni. Ja tunnen itseni niin epävarmaksi ja heikoksi. Heikoksi kaiken uuden edessä, hauraaksi omien vikojeni kanssa. Tiedän vaativani itseltäni aika paljon. Ajattelen, että voisin olla heti täydellinen ja osata kaiken. Luulen osaavani reagoida juuri oikealla tavalla juuri oikeaan aikaan, epäröimättä. Joku sanoisi, että ei saisi vaatia itseltään täydellisyyttä. Vastahan tässä harjoitellaan. Oppimassahan tässä ollaan. Ja niinhän se on. Mutta minäpä heitän tähän ajatuksen, joka on muhinut viimeisen viikon aikana mielessäni ja puhjennut vähitellen nupusta kukkaan. Entäpä jos (ja olen aika varma, että juuri näin on) en voi koskaan tulla valmiiksi. Asiakastyössä kohtaa jatkuvasti tilanteita, joissa joutuu vastakkain omien tunteiden ja ajatusten kanssa, eivätkä ne aina ole kaikista mukavimpia. Jokainen ihminen tulee tilanteisiin omista lähtökohdistaan ja kokee elämänsä omalla ainutkertaisella tavallaan. Niinpä myös minun reaktioni voidaan kokea milloin juuri sopivina ja milloin täysin sietämättöminä. Ja niinpä ainut asia, mitä voin todella oppia, on oppia sietämään epävarmuutta ja epätäydellisyyttä.

Kysymys kuuluukin, miten olla ihminen ihmiselle? Miten antaa itsensä olla juuri yhtä hauras ja haavoittuvainen kuin se toinenkin? Miten antaa itselleen anteeksi ne virheet, joita tulee väistämättä tehneeksi? Tällä viikolla koin valtavaa epäonnistumista, vaikka olin juuri ylittänyt itseni ja tehnyt jotain, mitä pelkäsin ja jännitin. Toisena päivänä manasin, ettei minusta näillä pelimerkeillä voi koskaan tulla hyvää psykologia. Mutta mitä oikeastaan on olla hyvä psykologi? Onko se sitä, että onnistuu kaikessa heti täydellisesti? Vai onko se kuitenkin kaikista eniten sitä, että on sinut oman haavoittuvuutensa kanssa? On vaan ja on juuri niin aito, että toinenkin uskaltaa olla.

Päiviä kestäneen harmauden jälkeen herään yhteen aikaiseen aamuun. Olen nukkunut liian vähän. Taas. On huono olo, niin väsynyt ja uupunut olen. Mutta ei auta, on herättävä, noustava ylös. Lähden kävelemään kohti yliopistoa ja kiroan kun pitää olla niin kylmä. Pari askelta ja olen jo jäässä. Olen varmaan niin unessa, etten ensin edes tajua. Ehdin kävellä pitkälle, ennen kuin näen mitään. Ennen kuin tunnen. Kuulokkeissa soi Oh Wonder ja sitten näen. Yhtäkkiä tunnen sisälläni samanaikaisesti painavan haikeuden, ihmetyksen ja onnen. Tunnen itseni hyvin pieneksi ja vaatimattomaksi, mutta se tuntuu juuri oikealta: olen vain pieni osa tätä kaikkea. Kyyneleet nousevat silmiini. Maailman kaunein auringonnousu värittää tieni uuteen päivään. 

Uskon, ettei ole väärin olla heikko. Toivottavasti voin osoittaa, että oman heikkouden hyväksyminen saattaa olla vahvistumisen alku.

Ihanaa ja voimauttavaa viikonloppua!

Sunnuntain positiiviset –eli miten morkkis selätetään

Poden tässä, yllätys yllätys, pahemman luokan sunnuntaimorkkista. Huominen aamu tuntuu kaikkea muuta kuin houkuttelevalta. Motivaatio laukun pakkaamiseen tai vaatteiden valitsemiseen etukäteen on olematon siitäkin huolimatta, että tiedän noiden toimenpiteiden helpottavan huomisaamua huomattavasti. Tammikuun sunnuntait ovat kuluneet melkolailla samalla kaavalla. Aamulla on mukavan raukea ja hidas tunnelma. Mihinkään ei ole kiire eikä mitään ole erityisemmin pakko tehdä. Päivän mittaan tulevan viikon tehtävät kuitenkin hiipivät mieleen, ja viimeistään iltapäivään mennessä ajatukset ovat jo kokonaan seuraavan viikon velvotteissa. Vaikken aina tietoisesti koe jännittäväni maanantaita, huomaan stressaantuneisuuteni siitä, etten valtavasta väsymyksestä huolimatta tahdo koskaan saada unta sunnuntai-iltana. Jännitän kai sitten maanantain aikaista herätystä ja sitä, miten suoriudun raskaasta viikosta.

On hassua, miten mieli hakeutuu helposti negatiivisiin asioihin ja alkuun päästyä suorastaan rypee niissä. Morkkis-sunnuntaille on mielestäni ominaista, että kaikki tuntuu hankalalta, kaikki ärsyttää, mikään ei kiinnosta, eikä mitään saa kunnolla aikaiseksi. Tässäkin päivässä on kuitenkin ollut paljon todella hyvää, ja ahdistelun sijaan yritänkin nyt kääntää ajatukseni ja keskittyä niihin. Tämän sunnuntain positiivisia asioita ovat ainakin nämä:

Ensimmäiset tulppaanit
Perinteiset, joiden nupusta puhkeamista olen tänään seurannut sekä tuliaisiksi saadut (joiden kaltaisia en ole ennen nähnytkään), jotka koristavat ruokapöytää.

Runebergin tortut
Ihan itse tehdyt. Yrityksen ja erehdyksen kautta, mutta lopputuloksesta tuli ihan oikean makuinen! Vielä on jemmassa pari, joista saa nauttia iltapalalla.

Puhdas koti
Se on aina niin. Kun kerran jaksaa ja viitsi järjestää tavarat paikoilleen ja putsailla pölyt ja liat pois nurkista niin samalla mielikin tuntuu puhdistuvan turhasta nuhjuisuudesta.

Muistot ja haaveilu
Jostain syystä tänään ajatukseni ovat harhailleet vähän väliä mukaviin muistoihin. Kävimme kävelyllä harmaassa ja kolkossa säässä, mutta jostain kumman syystä muistelin lenkillä niitä ihania aurinkoisia kevätpäiviä kun olemme kävelleet samoissa maisemissa. Iloitsin siitä, että parin kuukauden päästä on taas valoista ja lämmintä!

Jääkaappi täynnä ruokaa
Ihana ajatus, ettei alkuviikosta tarvitse pohtia ruokaostoksia. Ne on kerrankin onnistuttu hoitamaan hyvin etukäteen ja lähipäivien ruokasuunnitelmat myös tuntuvat innostavilta toteuttaa.

Leffailta
Yksi parhaiksi todetuista tavoista vältellä maanantain ajattelemista sekä lykätä nukkumaanmenoa sunnuntaisin on linnoittautua sohvalle telkkarin ääreen. Päätimme tänään, että nyt illalla katsotaan animaatio. Tänään on tilausta vain kevyelle ja iloiselle sisällölle.

Joten pidemmittä puheitta ja kipinkapin elokuvan ja herkkujen pariin. Mukavaa Runebergin päivän iltaa ja tsemppiä alkavaan viikkoon!

Vuoden musiikkitapaus, Jaakko Aukusti

Olimme viikko sitten suhteellisen ex tempore viettämässä perjantai-iltaa turkulaisten pyhimmässä (tästä voi tietysti olla montaa mieltä), Dynamossa. Paikka on meille aika spesiaali, sillä tapasimme siellä ensimmäisen kerran ja onkin hauskaa käydä aina aika ajoin verestämässä muistoja tuosta pian kahden vuoden takaisesta ainutkertaisesta illasta. Mutta tämä juttu ei nyt suoranaisesti liity meihin tai meidän ensikohtaamiseemme, se olisi kaikissa kiemuroissaan aivan toisen jutun aihe. Tämä teksti liittyy nyt siihen upeaan bändiin, jota olimme viime viikon perjantaina kuuntelemassa Dynkyssä. Ja tämä teksti on nyt enemmän tai vähemmän ylistys musiikille, ylistys taiteelle, ylistys Jaakko Aukustille.

Jos et ole aikaisemmin kuullutkaan tästä yhtyeestä, niin se ei liene mikään ihme. Pojat ovat julkaisseet sinkkuja vuodesta 2015, jolloin mekin olimme tsekkaamassa heidän liveshowta ensimmäistä kertaa. Ihastuin silloin ikihyviksi yhtyeen kappaleeseen Hide away pt 1. Oli huikeaa seurata, kuinka elementissään (vaikkakin äärimmäisen ujoina) pojat tuolloin esiintyivät Turun Klubilla. Olin myyty heti alkumetreistä lähtien ja tunsin, että näistä tyypeistä kuullaan vielä. Ja niinhän heistä kuultiinkin. Kahdeksanhenkisen poppoon ensimmäinen kokopitkä albumi julkaistiin kuitenkin vasta viikko sitten ja siellä minä sain olla lähes eturivissä todistamassa poikien ihanaa aitoutta, nöyrää suhtautumista menestykseen sekä ehkä jopa jonkinasteista epäuskoa siitä, miten pidettyjä he ovatkaan. Keulahahmon kierrellen ja kaarrellen esittämä varovainen toive, että yleisö ostaisi hänen levynsä tuntui kertakaikkisen herttaiselta. Mikä kaikista puhuttelevinta, koko yhtye tuntui nauttivan silminnähden lavalla olemisesta ja saivat omalla eläytymisellään leveän hymyn katsojan kasvoille.

Levynjulkkarikeikka oli siis ihan mieletön. Keikalla oli niin hyvä meininki, etten olisi halunnut musiikin loppuvan ollenkaan. Vaikka korvissa soi mukavasti viimeisten kappaleiden aikana, huomasin heti keikan jälkeen odottavani jo seuraavaa kertaa kun saisin nähdä nämä tyypit uudestaan. Jäinkin miettimään, mitkä ovat ne tekijät, jotka saavat minut pitämään jostakin bändistä enemmän kuin jostakin toisesta. Mikä tekee musiikista musiikkia, jotain sellaista, mikä saa ihon kananlihalle ja sydämen lepattamaan. Olen tullut siihen tulokseen, että niissä parhaissa kappaleissa yhdistyvät kolme keskeistä elementtiä. Ensinnäkin on oltava rytmi. Rytmin täytyy olla sellainen, joka nappaa mukaansa, on tarpeeksi selkeä ja hallittu, mutta kuitenkin mielenkiintoisen vaihteleva ja sopivan haastava. Toisekseen tarvitaan tietenkin kiinnostava melodia. Ja parhaassa tapauksessa melodiaa  kuljettaa sellainen ääni, joka on kuin luotu juuri sille tarinalle, mitä sävelkulku kertoo. Ja viimeiseksi, minulle vähintäänkin yhtä tärkeänä osana rytmin ja melodian ohella ovat sanat. Ja omasta mielestäni Jaakko Aukustilla on nämä kaikki. Rytmistä vastaa yhtyeessä useampi soittaja ja peruspoprock-paletin lisäksi kokoonpanoa maustaa kaksi trumpetistia! Että päätelkää siitä. 

Kannustaisin itsekin laulaja Aukustin tavoin kaikkia ostamaan loistavan Mountain-levyn, mutta en ole aivan varma, myyvätkö pojat sitä lainkaan fyysisesti CD:n muodossa vai ainoastaan älppärinä. Oli miten tahansa, ainakin kehotan klikkaamaan bändin Spotify-sivulle tai Youtubeen. 

Jaakko Aukustin biisin myötä toivotan kaikille oikein mukavaa viikonloppua!